eeros's Journal

Aluksi ruttojuurta kasvatettiin rohdoskasviksi: pahanhajuisen juurakon uskottiin estävän ruton tarttumista. Aikanaan sitä käytettiin myös hermostoperäisten mahavaivojen ja kuukautishäiriöiden hoitoon, mutta kasvin on huomattu sisältävän myrkyllisiäkin aineita, joten tästä käytöstä on luovuttu. Nykyään kuitenkin etelänruttojuuren juurista tehtyä lääkettä (Petadolex) käytetään lievittämään migreenipäänsärkyä.

Meillä etelänruttojuuren viljely alkoi 1600-luvulla, Turun rauhassa Ruotsin valtaan jääneessä Länsi-Suomessa. Ruttojuuren levinneisyys rajoittui pitkään Kymijoen kohdalla kulkeneen valtakunnanrajan länsipuolelle ja sielläkin vallastalojen piiriin. (LuontoPortti)

Suomessa kukaties viljelty jo katolisen ajan luostareissa.
Ruttojuuret ovat kaksikotisia. Meillä olevat yksilöt ovat miltei poikkeuksetta hedekasveja. Niinpä ruttojuuri ei tee meillä siemeniä. (Suomen Luonto Kasvit II, 135)

Sekä leskenlehden lehtiä että juuria on käytetty ainakin antiikin ajoista asti yskään, keuhkotautien ja muihin hengityselinten vaivoihin sekä haavojen ja iho-ongelmien hoitoon. Lehtiä on käytetty teenä tai keitteenä. Lehtiä on myös poltettu tupakan tapaan yskää ja astmaa vastaan. Rohdoskäyttöön viittaa myös kasvin tieteellinen nimi: sana tussilago tulee sanoista tussis, yskä, ja agere, poistaa.[4][6] Samaan käyttötarkoitukseen viittaa leskenlehden kansanomainen nimi "yskäruoho".[7]

Leskenlehteä käytetään vielä nykyisin ysköksiä irrottavan aineena nielun ja henkitorven tulehduksissa. 1980-luvulla on kuitenkin todettu kasvin olevan myrkyllinen ja aiheuttavan syöpää.[6] Kasvin kukat ja lehdet sisältävät maksalle haitallisia ja syöpää aiheuttavia pyrrolitsidiinialkaloideja (mm. senkirkiiniä (senkirkine C19H27NO6 CAS-numero 2318-18-5) ja tussilagiinia (tussilagine C10H17NO3 CAS-numero 80151-77-5))

Kansankielessä "varsankavio" (lehdistä) ja "viluruoho" (yskälääkkeenä).
Kukinnon keskellä kolmisenkymmentä torvimaista hedekukkaa, jotka erittävät mettä. Mykerön laidalla toista sataa kielimäistä hedekukkaa.
Kehittynyt aikanaan Alpeilla jääkauden aikana - sopeutunut kasvamaan jäätikön sulavesivirtojen kasaamilla moreenipatjoilla. (Timotei..., 40)

Leskenlehti on Itä-Uudenmaan maakuntakukka. (Luonnonkukat, 165)

Kevättaskuruoho on luontaisesti Keski- ja Etelä-Euroopan vuoristojen kasvi. Se saapui Suomeen 1800-luvun loppupuolella, jossain määrin meriliikenteen mukana satamapaikkoihin, mutta pääasiassa saksalaisen heinän- ja apilansiemenen epäpuhtautena heinäpelloille. (Luontoportti)

Suomeen alettiin tuoda heinänsiementä 1800-luvun lopulla karjatalouden kehittyessä,; siitä alkoi kevättaskuruohon ja peltokanankaalin voittokulku Suomessa. (Suomen Luonto Kasvit I, 149)

Havaittiin Suomessa ensimmäisen kerran v. 1884 Hämeenlinnassa rautatien varresta. (Luonnonkukat, 58)

Meikäläiset voikukat tunnetaan kollektiivinimellä Taraxacum officinale, mutta oikeastaan voikukista tulisi puhua monikossa, sillä ne ovat valtavan monimuotoinen, Suomessa noin 500 pikkulajin muodostama ryhmä (jotka 12 sektiossa). Voikukkien lajirunsauteen on syynä apomiksia: suurin osa niistä lisääntyy suvuttomasti, ilman edeltävää pölytystä kehittyvistä siemenistä.

Juurista on paahdettu kahvinkorviketta, mykeröistä saa oivaa simaa ja viiniä.
(LuontoPortti)

Muutamien voikukkalajien juuri voi sisältää jopa 24% inuliini-nimistä tärkkelystä, josta saksalaiset viime sodan aikana valmistivat alkoholia ja venäläiset kumia.

Muihin viljeltyihin salaatteihin verrattuna voikukka sisältää noin kolminkertaisen määrän vitamiineja ja kivennäisaineita, ja on ravintona huomattavasti niitä arvokkaampaa. (Timotei..., 277)

Yhdessä mykerössä on parisen sataa siementä ja yksi hyvinvoiva kasvi tuottaa kolmisen tuhatta siementä. Kovakuorinen pähkylä kestää matkan sian tai lehmän suoliston läpi. siementen itävyys on erinomainen ja ne säilyvät elävinä vuosikausia maahan hautautuneina. (Suomen Luonto Kasvit, 158)

Voikukka on Kannuksen nimikkokasvisuku. (Luonnonkukat, 181)

Vuokkojen kukkimisaikaa kutsutaan metsän kevätaspektiksi. Tällä tarkoitetaan aikaa, jolloin puiden lehdet eivät vielä varjosta metsänpohjan kasveja.
Kukissa ei ole mettä, mutta pölyttäjinä toimivat kärpäset ja kovakuoriaiset löytävät niistä siitepölyä syödäkseen. Pölytystulos on yleensä hyvä ja siemeniä valmistuu runsaasti. Pähkylöissä on öljypitoinen lisäke (elaiosomi), joka maittaa muurahaisille ja edistää kasvin leviämistä. (LuontoPortti)

Vahvan juurakon ja kasvullisen lisääntymisen ansiosta valkovuokko ei kärsi poiminnasta niin pahasti kuin sinivuokko. (Suomen Luonto Kasvit I, 69)

Uudenmaan maakuntakukka.

Käenkaali on sopeutunut kasvamaan metsänpohjan varjossa. Sen juuristo on hento ja lehdet hyvin ohuet, vain muutaman solukerroksen paksuiset. Kasvi on herkkä kuivumiselle, jota vastaan se suojautuu laskostamalla lehdykkänsä alaspäin toisiaan vasten. (luontoportti)

Käenkaalia voi syödä, mutta sitä ei suuremmissa määrin suositella. Se on happaman makuinen ja se sisältää oksaalihappoa. Sen vaikutusta voi kuitenkin neutraloida maidolla, jos ketunleipää syö enemmän. C-vitamiinipitoisuutensa ansiosta sitä on käytetty aiemmin kansanlääkinnässä keripukin hoitoon.

Myöhemmin kesällä kasvi ei vaivaudu enää kasvattamaan komeita avokukkia, vaan tekee kleistogaamisia, avautumattomia umpipölytteisiä kukkia, jotka muistuttavat nuppuja. Noin kolmasosa käenkaalin siemenistä kehittyy pölytyksen kautta ja kaksi kolmasosaa umpinaisiksi jäävistä kesäkukista. (Wikipedia)

Rentukan lehdet ovat myrkyllisiä. Ne voivat aiheuttaa ihmiselle vaihtelevia oireita, kuten polttavaa tunnetta kurkussa, oksentelua, veriripulia, huimausta ja kouristuksia. (Wikipedia)

Sisältää ranunkuliinia, joka hajotessa muodostaa myrkyllistä protoanemoniinia. (Timotei..., 149)

Humppilan, Multian ja Ähtärin nimikkokasvi. (Luonnonkukat, 17)

Nykyisen levinneisyyden ydinaluetta ovat lounaisen Suomen ja Ahvenanmaan jalopuumetsiköt ja lehdot. Vaatelias keltavuokko ei tyydy mihin tahansa metsänpohjaan, vaan vaatii viihtyäkseen hyvin viljavan ja multaisen, mieluiten saven pohjustaman alustan. Laji muodostaa laajoja, puhtaita, kullankeltaisia kasvustoja vain maamme parhaissa paikoissa, tavallisesti sitä on vain pieninä laikkuina valkovuokon seassa. Luontaisen esiintymisalueen äärirajat tulevat vastaan jo Oriveden, Eräjärven ja Jämsän tienoill,. (Luontoportti)

Alimmissa lehdissä 2–5 liuskaparia ja kiilamainen päätöliuska.

Tavattiin Suomessa vasta 1840-luvulla ja alkoi toden teolla levitä saman vuosisadan lopussa. Peltokanankaalin voittokulku alkoi, kun karjataloudessa siirryttiin luonnonlaitumista heinän peltoviljelyyn ja kylvösiementä alettiin tuoda ulkomailta. Kanankaali tuottaa runsaasti siemeniä – jopa 10.000 yksilöä kohti – jotka kooltaan ja painoltaan vastaavat heinän- tai apilansiementä ja leviävät hyvin näiden seassa.

Peltokanankaalin talvehtivia lehtiruusukkeita on syöty entisaikaan pitkien talvikuukausien aikana keripukin torjumiseksi.

Perinteisesti talvivihanneksena syödyn kanankaalin suku sai tieteellisen nimensä talvella vietetyn Barbara-pyhimyksen päivän mukaan. Pyhä Barbara oli tykistön, kaivosmiesten ja kivenhakkaajien suojelupyhimys. Hänen suojattinsa olivat toimissaan alttiita saamaan haavoja, joiden lääkitsemiseen nimikkokasvin lehdet onneksi soveltuivat.

Peltokanankaali muistuttaa monia suurenpuoleisia, yksivuotisia ja keltakukkaisia heimonsa lajeja, vaikkapa rikkasinappia, peltokaalia ja peltoretikkaa. Peltokanankaali on kuitenkin yleensä monivuotinen ja edellä mainittuja selvästi tanakampi. Se kukkii jo toukokuun loppupuolella, jolloin monet samojen kasvupaikkojen yksivuotiset lajit ovat vasta pelkkiä taimia. Peltokanankaalin voi erottaa lähisukulaisestaan rantakanankaalista (B. stricta) ennen kaikkea jälkimmäisen varrenmyötäisten litujen ja vain hieman verhiötä pidemmän teriön avulla.

Varsi lähes lehdetön vana, suomumaiset esilehdet sen puolivälissä tai alempana. (Luonto Portti)

Lehti munuaismainen, pyöreäkarvainen ja kalju (vrt. korpiorvokki: lehtilapa leveän sydämenmuotoinen, selväkärkinen ja alta harvaan lyhytkarvainen) (Luonnnonkukat, 44)